Santahaminan saarella Helsingin edustalla säilytettiin tuhatta naisvankia kesällä 1918. Liski tarkastelee vankileirin arkea ja naisten selviytymisstrategioita ihmisille tyypillisten psykologisten ominaisuuksien, kuten empatian, yhteistyökyvyn ja omaneduntavoittelun kautta. Toisten naisvankien, vartijoiden ja saarella majailleiden saksalaisten miehittäjäjoukkojen kanssa muodostetut suhteet auttoivat naiset kesän 1918 pahimman kuolleisuusjakson ylitse.
Elämä Santahaminan vankileirillä oli muutakin kuin kärsimystä ja kuolemaa: se piti sisällään myös ystävyyttä, huumoria ja elintärkeää kekseliäisyyttä. Naiset lypsivät öisin salaa lehmien maitoa, pihistivät lehmän verta pulloihin ja varastivat ruokaa. Osalla heistä oli pienet lapset mukanaan ja leirillä syntyi kesän aikana viisi vauvaa.
Naisvangit järjestivät pakomatkoja, uhmailivat leirin henkilökuntaa ja tekivät pilaa niin itsestään kuin vangitsijoistaankin. Leirikokemus jätti kuitenkin myös jälkensä naisiin.