Omakuvaksi mielletään yleisimmin kuvataiteilijan itsestään maalaama tai piirtämä muotokuva. Mutta millainen on tutkijan kirjallinen omakuva? Sellaista laatiessaan tutkija turvautuu tekemiinsä tutkimuksiin, suhdeverkostoihinsa tiedeyhteisössä, tallennettuihin dokumentteihin ja muistiaineistoon elämän laajemmassa perspektiivissä.
Lea Pulkkisen ura tieteentekijänä on Suomessa vailla vertaa. Hän on alallaan psykologiassa noussut maailman huipulle ihmisen kehitystä lapsesta keski-ikään seuranneen tutkimuksensa ansiosta. Hän on saanut Suomen Tiedepalkinnon ja monia muita tunnustuksia murrettuaan sitä ennen lasikaton professorinimityksessä.
Tutkijan omakuvaa Pulkkinen hahmottelee totunnaisen elämänkaariajattelun sijaan jänteenä, joka koostuu lukuisista toisiinsa limittyvistä säikeistä. Elämä kun ei ole mikään yksittäinen kaari, vaan sen aineksia ovat saavutukset ja valintojen seuraukset, ilot, surut ja rakkaudet.