Kirja kertoo tositarinan kahdesta 1905 syntyneestä toimeliaasta älymystönaisesta, Maija Juvaksesta ja Astrid Reposesta. He olivat nuoria äidinkielen maistereita 1930-luvulla ja kälyt keskenään.

Murteiden ja kansanperinteen tallettajina ja tutkijoina heidän keräysmatkansa veivät heidät Suomen kaukaisille kylille ja Ruotsin metsäsuomalaisten pariin. He tapasivat monia katoamassa olevan perinnetiedon viimeisiä tietäjiä, taitajia ja kielimestareita.

Itävaltalaisen Rudolf Steinerin kehittämä antroposofia, ajatus elämästä kehitystienä kiinnosti Maijaa ja Astridia. Henkisen elämän sekä vapaan tahdon ja vastuun korostaminen kuuluivat antroposofiaan Steiner kuvasi antroposofiaa virikkeinä, ei minään dogmina. Itsenäistä ajattelua tuli kunnioittaa. Se sopi Astridille ja Maijalle.

Maija Juvas löysi steinerpedagogiikasta innoittavan kutsumuksensa ja alkoi perehtyä sen käsitteisiin ja taidepainotteiseen käytäntöön. Astrid toivoi ainakin nuoremman lapsensa ehtivän lasta kunnioittavaan kouluun

Talvisota ja sen ankarat rauhanehdot koituivat Astrid Reposen kohtaloksi, liian vaikeiksi hyväksyä. Sen hän ilmaisi äärimmäisellä uhrilla, omalla hengellään.

Maija otti hoivaansa Astridin ja veljensä Martin kaksi pientä lasta. Hän vietti heidän kanssaan monta sodan ja puutteen ja samalla läheisyyden vuotta.

Sodan aikanakin Maijan johtotähtenä pysyi steinerkoulun perustaminen Suomeen. Veikö tähti hänet perille, selviää kirjan loppuosassa.

Yhtä paljon kuin kirja heijastaa kansakunnan ja yksilöitten vaikeuksia viime vuosisadan alun katkerina ja vaarallisina vuosikymmeninä, se kertoo ilosta, toivosta ja onnistumisesta. Se vihjaa oman lapsuutemme ja jokaisen ihmisen lapsuuden yhteydestä perimmäiseen vapauteemme.