Naisten soolomatkailu on voimakkaassa kasvussa, mutta yhä sitä kummastellaan tai jopa paheksutaan.

Kun viktoriaanisella ajalla alkoi ilmestyä naisten kirjoittamia matkakertomuksia maailman kaukaisilta kolkilta, innosti se nopeasti muitakin naisia lähtemään rohkeasti matkalle. The Times Literary Supplement kuvasi tätä ilmiötä vuonna 1907: "Tyttöjä Karpaateilla seurasivat vaimot Arabiassa ja ikäneidot Länsi-Afrikassa".

Lainauksen sävy oli kuitenkin tyypillinen. Naisten matkailua pyrittiin vähättelemään syystä ja toisesta. Kun englantilainen Kate Marsden matkusti reellä halki Siperian, hän oli vain sairaanhoitaja Punaisen Ristin palveluksessa. Itävaltalaisen Ida Pfeifferin kirjoitettua ansiokkaan kuvauksen matkasta Palestiinaan, se kuitattiin vain pyhiinvaellusmatkana.

Silloinkin, kun näitä matkakertomuksia kehuttiin, niitä ei erehdyksessäkään verrattu miesten kirjoittamiin. Vertailukohdaksi etsittiin aina toinen naismatkailija, vaikka hän olisi ollut eri sukupolveakin ja matkustellut aivan toisella puolella palloa. Getrude Belliä ei verrattu ystäväänsä ja kollegaansa Arabian Lawrenceen eikä May French Sheldonia tuttavaansa ja innoittajaansa Henry Stanley'in.

Tuntemattomilla seuduilla matkailevia miehiä pidettiin sankareina, naisia kummajaisina.

Kuitenkin aina on ollut naisia, jotka ovat uhmanneet näitä ennakkoluuloja. Viikinki Gudrid Vaeltajasta seikkailija Helinä Rautavaaraan naiset ovat matkustelleet maailmalla enemmän tai vähemmän omin päin. Tämä kirja kertoo heistä. Siitä miksi he lähtivät ja miksi he eivät voineet olla lähtemättä.