Heskilian perilliset
Jos on kumonnut yhden kirouksen, osaako automaattisesti kumota toisenkin? TÀtÀ joutuvat miettimÀÀn Anna ja Lassi tÀssÀ Heskilian perilliset -sarjan toisessa, itsenÀisessÀ osassa, jossa Heskilia on uudenlaisen, oudon uhan edessÀ: mikÀÀn ei tunnu juurtuvan kunnolla. Taivaalla lentelee heinÀÀ ja viljaryppÀitÀ, ja kaukana Alkusaarella kaatuilevat jo Heskilian vanhimmat puutkin, ne, jotka pitÀvÀt valtakuntaa paikallaan. Kaiken takana tÀytyy olla Juoniuksen laatima kirous, se alkaa olla selvÀÀ, mutta miten se puretaan? TÀllÀ kertaa ohjeet ovat, jos mahdollista, aiempaakin kummallisempia: Anna ja Lassin tehtÀvÀnÀ on kiinnittÀÀ Heskilian juuret uudelleen. Jotenkin asiaan liittyvÀt kultainen höyhen ja vanha puinen soutuvene, mutta miten, se on Juurtensitojan ja Souturin itse selvitettÀvÀ. Eikö sankarointi ollut kuin vaikka polkupyörÀllÀ ajo, ettÀ kun sen kerran oppi, sitÀ ei unohtanut koskaan? Ja ettÀ kun oli ensin ajanut kolme metriÀ, viisi metriÀ oli paljon helpompi, ja kilometrin jÀlkeen kolme ei tuntunut enÀÀ niin uuvuttavalta kuin ensimmÀisellÀ kerralla? Vai oliko sankarillinen toiminta sittenkin kuin kielitaito: ruostui kÀytön puutteessa?
