Ăiti on sairastunut muistisairauteen. TytĂ€r on nyt vastuullinen, se, joka hakee eksyneen ja kenkĂ€nsĂ€ hukanneen Ă€idin kaupungilta. Lapsena tytĂ€r oli aina varuillaan, vaikka todellista hĂ€tÀÀ ei ollut. Nyt hĂ€nellĂ€ on syy olla jatkuvasti varuillaan, sillĂ€ koskaan ei tiedĂ€, mitĂ€ Ă€idistĂ€ kuuluu seuraavaksi.
Ăidin sairaudesta kasvaa esiin elĂ€mĂ€ntarina, joka avautuu silmĂ€nrĂ€pĂ€yksinĂ€, katkelmina, sĂ€keinĂ€. Se kertoo tyttĂ€restĂ€ ja Ă€idistĂ€ ja tytön kasvusta ohi Ă€itinsĂ€, heidĂ€n suhteensa liikkeestĂ€ lĂ€heisyyden ja etĂ€isyyden janalla. Erottamaton osa tarinaa on myös liike kahden maan ja kahden kielen vĂ€lillĂ€.
JÀrvisen autofiktiivinen, lyyrinen proosa on kielellisesti herkkÀÀ, kapinoivaa ja kaunista; tiivistynyttÀ surua, kaipuuta ja rakkautta.