NeljÀkymmentÀseitsemÀnvuotias Lea Sarvenmaa valitaan Vuoden johtajaksi. HÀnen työuransa vakuuttaa: yli kaksikymmentÀ vuotta liike-elÀmÀssÀ, reilut kuusitoista vuotta esimiestehtÀvissÀ, viimeiset kymmenen vuotta johtoryhmÀn jÀsenenÀ. Osaamistaan ja aikaansa hÀn on auliisti jakanut myös toimimalla mentorina ja esikuvana nuoremmille naisille. Mutta Ylen ajankohtaistoimituksen haastattelussa Lea epÀonnistuu pahasti. Samana pÀivÀnÀ hÀn on saanut kuulla sairastumisestaan, eikÀ jaksa kohdata toimittajan aggressiivisuutta. Muutamassa viikossa Lean elÀmÀ myllertyy lopullisesti, kun hÀn painostettuna irtisanoutuu työstÀÀn.
Uudessa tilanteessa hÀnen tunteensa aaltoilevat masennuksesta optimismiin, tulevaisuudenuskosta tarpeettomuudentunteeseen. Kunpa olisi joku jonka kanssa hÀn voisi jakaa kaiken. Mutta Lea on luopunut toivosta. HÀn ei vÀlitÀ vanhentaako harmaa hÀntÀ, hÀn on pÀÀstÀnyt irti nuoruudesta ja seksikkyydestÀ, tarpeesta miellyttÀÀ miestÀ. Lapsettomuutensa hÀn on hyvÀksynyt; on silti eri asia tajuta mahdollisuus peruuttamattomasti menetetyksi. Menneisyyden valinnat nousevat pintaan, hyvÀssÀ ja pahassa. Haamut herÀÀvÀt. HÀn voisi kirjoittaa kirjan johtajuudesta, mutta kelpaako hÀn opettamaan muita?
Ennen kuin Lea voi siirtyÀ eteenpÀin, hÀnen on tasattava tilit menneisyytensÀ kanssa ja löydettÀvÀ tie anteeksiantoon. Hahmotellessaan Pariisissa kirjaansa hÀn tajuaa miten monessa asiassa on ollut vÀÀrÀssÀ. Myös kuvitellessaan, ettei rakkaudella olisi enÀÀ mitÀÀn hÀnen varalleen.