Maria Peuran intensiivinen toinen romaani nostaa mieleen jotain uutta niistä ajoista, kun kaikki tapahtui ensimmäisen kerran. Se vie lukijan paikkoihin, joissa hän ei ole koskaan käynyt, mutta myös paikkoihin, joissa tietää käyneensä, mutta joita ei ole punastumatta uskaltanut ajatella.
Kirja kertoo siitä minkälaista lukijalla oli, kun oli kolmentoista ja vasta aloitti kaikkea. Se muistuttaa siitä, minkälaista oli tulla suudelluksi jääkiekkokopin takana ja miltä tuntui kun ei tiennyt miten hyväilyyn pitää vastata. Siitäkin, mitä tyttökaverin kanssa hikisessä makuupussissa tehtiin ja siitä, miten äitiään ja isäänsä katsoi.
Valon reunalla on tarina kyläyhteisöstä kaukana pohjoisessa, tarina Romeosta ja Juliasta, tytöstä ja pojasta, jotka ovat syntyneet jonnekin junanradan, ikiroudan ja vittumaisten ihmisten sekaan.
Maria Peura kirjoittaa henkilöistään kauniisti, sydäntä särkevästi ja totuudellisesti. Lukija pelkää ja toivoo, ettei se himo ja uteliaisuus, jonka nämä ihmiset ja nuoret rakastavaiset niin huonosti onnistuvat peittämään, tuhoaisi heitä kokonaan.
Valon reunalla on myös kertomus Ristiinan perheestä. Ristiinan vanhemmat kaikessa erityisyydessäänkin, omassa tuskassaan muuttuvat vain olosuhteeksi, vanhemmiksi, jollaiset jokaisella on. He eivät ole erityistapaus, vaan niin kuin sää tai luonto: jotain, mikä vain on.
Peuran runollinen kerronta sykähtelee ja pulppuaa kuin kylän halki virtaava joki. Kirja tulvii pohjoisen hurjaa valoa ja luonnon alituista, väkevää läsnäoloa.
