Metallinen, nyt jo reunoiltaan ruostunut salpa ja tummennut lukko telkesivÀt tien tunneliin. Aivan kuten silloin joskus, ihmisikÀ sitten.
"Tuostahan melkein mahtuu jo", Leo sanoi sydÀn pamppaillen, ja repi lautaa kaikin voimin. PölyÀ ryöppysi kasvoille ja lahon puun sÀleet raapivat kÀmmentÀ, mutta Leo ei luovuttanut. Lauta paukahti ja irtosi. Ella katsoi isÀÀnsÀ silmÀt pyöreinÀ. "Tuonneko me mennÀÀn", hÀn kuiskasi. "Sinne." Leon ja hÀnen pienen tyttÀrensÀ kesÀinen retki katkeaa samaan hylÀttyyn tunneliin, jonka pimeyteen myös Leon lapsuus vuosikymmeniÀ sitten pÀÀttyi.