Maria Peuran intensiivinen toinen romaani nostaa mieleen jotain uutta niistÀ ajoista, kun kaikki tapahtui ensimmÀisen kerran. Se vie lukijan paikkoihin, joissa hÀn ei ole koskaan kÀynyt, mutta myös paikkoihin, joissa tietÀÀ kÀyneensÀ, mutta joita ei ole punastumatta uskaltanut ajatella.
Kirja kertoo siitÀ minkÀlaista lukijalla oli, kun oli kolmentoista ja vasta aloitti kaikkea. Se muistuttaa siitÀ, minkÀlaista oli tulla suudelluksi jÀÀkiekkokopin takana ja miltÀ tuntui kun ei tiennyt miten hyvÀilyyn pitÀÀ vastata. SiitÀkin, mitÀ tyttökaverin kanssa hikisessÀ makuupussissa tehtiin ja siitÀ, miten ÀitiÀÀn ja isÀÀnsÀ katsoi.
Valon reunalla on tarina kylÀyhteisöstÀ kaukana pohjoisessa, tarina Romeosta ja Juliasta, tytöstÀ ja pojasta, jotka ovat syntyneet jonnekin junanradan, ikiroudan ja vittumaisten ihmisten sekaan.
Maria Peura kirjoittaa henkilöistÀÀn kauniisti, sydÀntÀ sÀrkevÀsti ja totuudellisesti. Lukija pelkÀÀ ja toivoo, ettei se himo ja uteliaisuus, jonka nÀmÀ ihmiset ja nuoret rakastavaiset niin huonosti onnistuvat peittÀmÀÀn, tuhoaisi heitÀ kokonaan.
Valon reunalla on myös kertomus Ristiinan perheestÀ. Ristiinan vanhemmat kaikessa erityisyydessÀÀnkin, omassa tuskassaan muuttuvat vain olosuhteeksi, vanhemmiksi, jollaiset jokaisella on. He eivÀt ole erityistapaus, vaan niin kuin sÀÀ tai luonto: jotain, mikÀ vain on.
Peuran runollinen kerronta sykÀhtelee ja pulppuaa kuin kylÀn halki virtaava joki. Kirja tulvii pohjoisen hurjaa valoa ja luonnon alituista, vÀkevÀÀ lÀsnÀoloa.