“Kuvittelitko sinä siirtyväsi myös tähän tauluun?” Talvikki kysyi.
“Usein. Minusta tuntuu, että kun ajattelen lapsuuttani, olen viettänyt siitä vähintään yhtä paljon Narvassa ja Viipurissa kuin täällä Logårdissa.”
Ottaessaan haltuunsa vanhan sukutilan Logårdin kartanon Kristian Örnsköld ei aavista kuinka vaarallisilla vesillä hän liikkuu. Jo lapsena hän oli leikkinyt kartanon saleissa öisin, ratsastanut vihollisen kimppuun portaiden kaiteella istuen. Vielä aikuisenakin häntä kiehtoo kartanon menneisyys ja hän tutkii innokkaasti esi-isiensä vaiheita.
Vaarallisen innokkaasti, ajattelee hänen vaimonsa Talvikki, Koivuniemen kartanon perijätär, joka epätoivoisena ja avuttomana huomaa miehensä väistyvän luotaan ja häipyvän yhä kauemmaksi historian hämärään. Lopulta nykyisyys ja menneisyys sekaantuvat täysin Kristianin mielessä: hänestä tulee suuren Pohjan sodan aikana elänyt kapteeni Bertel Örnsköld, ja hän ottaa osaa esi-isänsä hahmossa Narvan ja Viipurin piirityksiin, kokee Bertelin elämän suuren rakkauden kauniiseen kauppiaantyttäreen. Logårdin kartanonherra on etsiytynyt esi-isiensä maille. Mutta onko hänellä enää paluuta?
Lukijoita tarinoillaan jo vuosisadan ihastuttanut Ursula Pohjolan-Pirhonen (1925–1984) on historiallisen romantiikan pioneeri, jonka romaaneissa menneisyys herää vivahteikkaana eloon. Kirjailija on saanut väriä kirjaansa lapsuutensa vanhoista herraskartanoista, maailmasta, jota ei enää ole.
