Vanha nainen kÀvelee hautausmaalla ja kutsuu sitÀ seikkailuksi. HÀnen lapsensa on kuollut, tehnyt itsemurhan. Nainen kantaa pysyvÀksi asettunutta kuolemansuruaan, pohjajÀÀtÀ, tekee HietaniemestÀ itselleen kodin. TÀÀllÀ hÀn on arvaamattomien mahdollisuuksien ÀÀrellÀ. SillÀ hautausmaa on maailma maailman sisÀllÀ, paikaton paikka, jossa elÀmÀstÀ tulee kuolemaa ja kuolemasta elÀmÀÀ, yksityisestÀ surusta yhteistÀ, julkista ja puolueetonta. Hautausmaalla kaikki katoaa ja sÀilyy ikuisesti. Suru asuu hautausmaalla, ja siellÀ asuvat itkukuuset, verivaahterat ja pieni pyökki. Sammal, jÀkÀlÀ, saniainen, isomaksaruoho ja muratti. Mustarastas, orava, kÀrppÀ ja rotta. Vuodet vaihtuvat, kukat lakastuvat, toisinaan meri on jÀÀssÀ. Vahtimestarit tekevÀt työtÀÀn, sirottelevat uutta tuhkaa Kuusilehtoon. Nainen kÀvelee, merkitsee muistiin vanhojen helsinkilÀisten ammatit, uudet haudat, ikuisuuden keston ja liian nuorina kuolleet liian monet lapset. Oman lapsensa haudalla hÀn pitÀÀ liekin palamassa. Mustaa valoa on Katriina Huttusen toinen kaunokirjallinen teos. Se on hypnoottinen kertomus ajattomuuden ja ajallisuuden leikkauspinnalta, valppaille kÀvelyretkille houkutteleva henkiopas, kunnianosoitus ikivihannalle surulle ja hautausmaakasveille.
3.5
Mia
12/11/2022
Lohdutusta ja viisaita sanoja surusta đ€
sinikka
28/09/2020
Upea
Satu
17/09/2020
Aivan upeasti kuvattua Àidin surua ja syyllisyyden massiivista painoa. Tekisi mieli niin kovasti lohduttaa, mutta mahdotontahan se on. TÀmÀ ei kuitenkaan rusenna kuulijaa vaan mukana kulkee mielellÀÀn.