Pulitzer-palkitun kirjailijan kaksiosainen mestariteos, jossa kulminoituu suuren tekijän elämäntyö.
Kuin pitkät surumieliset jäähyväiset elämälle: riipivän kaunista eksistentiaalista melankoliaa.
Pelastussukeltajana toimiva Bobby Western pelkää syvyyksiä. Hän on piinattu sielu, joka taistelee kuolemankaipuuta vastaan. Hän on syvästi rakastanut siskoaan, ja menettänyt tämän. Surun taakkaa lisäävät myös isän teot: Bobbyn isä oli rakentamassa atomipommia, joka sulatti lasia ja lihaa Hiroshimassa.
Bobby saa tehtävän Meksikonlahdelta. Tiiviisti suljettu lentokone lepää merenpohjassa, matkustajat vöissään, katseet tyhjinä. Mutta yksi heistä on kadonnut. Ja nyt joku vainoaa Bobbya. Alkaa vaellus halki Yhdysvaltojen etelän Idahoon saakka, lukuisien kapakoiden kautta. Kohtaamiset täyttyvät ideoista, syvistä ja laajoista keskusteluista, naurusta jolla on surureunat. Matkustaja on pakahduttavan tiheä romaani tieteestä ja moraalista, ihmismielen rajattomuudesta ja rauhattomuudesta.
Cormac McCarthy (s. 1933) on Yhdysvaltojen merkittävimpiä ja arvostetuimpia kirjailijoita. Hän sai Pulitzer-palkinnon romaanista Tie vuonna 2007. Odotettu kaksiosainen teos Matkustajaja Stella Maris kulminoi kulttikirjailijan huikean kirjallisen uran. McCarthyn teokset ovat keränneet lukuisia kirjallisuuspalkintoja ja useita niistä on filmatisoitu. McCarthy tunnetaan erityisesti etelän rajaseutujen karunkauniin maiseman ja väkivallan leimaaman elämän runollisena kuvaajana.
Antti
19.11.2023
Pelkkää filosofista pohdintaa, ei kovin koukuttavaa, ainakaan minulle. Henkilöitä ei selitetä vaan ne selviää pikku palasina koko kirjan aikana joten alussa lukija/kuuntelija ihan pihalla.
Jukka
24.9.2023
vaatii uusinta lukemisen. tiivistä ajatusten virtaa hyvin sanoitettuna
Elina-Irmeli
28.6.2023
Pulitzerin palkinto ei oikeastaan toimi suosituksena. Se on yhdysvaltalaisten tunnustus omille menestyneille kansalaisilleen. Sen jälkeen meriitillä on vaikutusta uran ja elämän loppuun saakka. Oliko McCarthy palkittuna juuri tästä kirjasta? Vai tästä ja seuraavasta jatko-osasta? Tällä ulkopuolisen on turha päätään vaivata. Matkustajassa on lupaavia kohokohtia. Keskustelut soljuvat vuoropuheluna loputtomiin vaihtuvien baaripöytien äärellä. On olennaista mainita, mitä murkinaa ja juotavaa päähenkilö nauttii siellä ja mitä drinkkiä tuolla. Sen täytyy olla jonkinlainen rituaali, koska vasta drinkin jälkeen juttu saattaa hetken luistaa. Ei sitä ehkä jutuksikaan voi sanoa. Joku heittää yleisluontoisen alustuksen kvanttifysiikasta. Sama tai joku toinen tietää esitellä bosonit. Keskustelukaava toistuu. ”No, mitä tästä sanot?” ”En oikein mitään. Entä sinä?” ”Enpä tiedä, mitä voisin sanoa.” Amerikkalaisten suitsutettu keskustelutyyli saattaa johtaa syvällisiin pohdintoihin. Aina pienessä sievässä? Miehet puhuvat viisaita. Lyhyitä lauseita. Välillä on tarpeen mainita jotakin differentiaalilaskennasta. Mitä sitten? Kiinnitin huomiota vieraaseen elämäntapaan, kun olin nähnyt 12-vuotiaana pari Hollywood-elokuvaa. Olin oppinut, ettei hattua sovi pitää sisällä päässä. Amerikkalaisten tapa hyökätä heti aamulla baarikaapille oudoksutti. Pidin heitä huonotapaisina. Lapsena näkee tarkoin. Mietin vuosia, miten Yhdysvalloissa ihmiset selviytyvät töistään. ”Kiitos, kuiva martini käy.” Lasi näytti pysyvän ulottuvilla yömyssyyn saakka. McCarthyn romaanin kuuntelin sujuvasti, vaikka hetkittäin en jaksanut innostua kirjailijan täkyistä. Loppupuolella alkoi lupaava esitys vauvoista, jotka joutuvat etsimään itseään ympäröivästä todellisuudesta. Syntyy kauhun hetkiä. Peiliä ei ole. Tästä odotin huippuhienoja päätelmiä, mutta aihe jäi pahasti kesken. Aika virkistävää teksti oli kauttaaltaan. Molemmat lukijat hoitivat osuutensa hyvin. Muutoin kirja olisi voinut pitkästyttää. Avoimia kysymyksiä jäi, mutta luotan, että niihin tulee täydennystä Stella Mariasta.