Maailmankirjallisuuden kärkinimen omakohtainen essee rakkaasta isästä, surevasta tyttärestä ja menetyksen kouristuksista.
Yhdysvalloissa asuva tytär saa yhtäkkisen tiedon isänsä kuolemasta. Poikkeusaikojen vuoksi Nigeriaan ei kuitenkaan voi matkustaa - hautajaisia ei voida järjestää ja maailmalle levittäytynyt perhe joutuu suremaan etäisyyden päästä, puhelimen välityksellä. Suru valtaa mielen lisäksi myös ruumiin, se tuntuu särkynä lihaksissa ja painona rinnan päällä.
Adichie kirjoittaa menetyksestään hellästi ja raivokkaasti. Hetkittäin lauseiden rakosista pulppuaa kuitenkin myös nauru, joka osoittautuu erottamattomaksi osaksi surua.