Ei tietä, ei sähköä, eipä juuri ihmisiäkään. Sellaiseen entiseen jämsäläiseen järvenrantatorppaan poika syntyi keväällä jäiden lähdön jälkeen, hauenkudun aikaan toukokuussa 1950.

Poika varttui seuranaan maatalon kotieläimet, erityisesti kanat, ja aloitti kansakoulun. Hän piti pimeällä viiden kilometrin latua auki metsien ja soiden läpi. Vanhemmat haaveilivat metsittyneestä pojastaan "herraa". Ensin hänestä tuli teekkari, joka lähti oikein ulkomaille kesätöihin.

Mies valmistui ja ryhtyi ydinvoimalaitosten valvontaviranomaisen tehtäviin.

Vasta varhaiskeski-iässä hän alkoi harrastaa. Mies janosi elämyksiä, mutta ei pitänyt liikunnasta. Hän alkoi säännöllisesti matkailla Alppien vuoristossa. Viisissäkymmenissä hän oli oudoissa harrastuksissaan parhaimmillaan, eivätkä ne laantuneet.

Vuosikymmenien yleisestä vastustuksesta huolimatta hän sai käyttöömme erään maailman vaativimmista ydinlaitosten laitteiden luotettavuuden varmistusjärjestelmistä.

”Elämä itseäni viisaammassa seurassa koitui lopulta hyväkseni”, hän muistelee.