Olen toistuvasti ja kuin riivattuna kysynyt itseltäni ja tovereiltani: mitä nuoruuteni kommunismi oli? Olimmeko viides kolonna, maanpettureita, täysiverisiä stalinisteja vai Moskovan iltojen ja Uralin pihlajien tunnelmien pauloissa tanssivia naiiveja idealisteja? Vai vain kylmän sodan uhreja?
Omakohtainen ja kiihkoton, laajasti taustoittava esitys taistolaissukupolven kylmän sodan aikaisesta poliittisesta perusvalinnasta - harha-askelesta Neuvostoliiton politiikan myötäilijöiksi ja edistäjiksi.
Miten Stalinin vainoissa isänsä menettänyt Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen onnistui hurmaamaan satoja älymystön jäseniä ja houkuttelemaan tuhansia nuoria ihmisiä stalinistien riveihin? Jokiselta omaksuttiin ideologia jota kuulutettiin vappumarssin banderollin alla: Eläköön Neuvostoliiton kommunistinen puolue! Eteenpäin Otto Ville Kuusisen viitoittamaa tietä!
Alamaisuuttamme ja kuuliaisuuttamme neuvostoimperiumin taantumukselle ja militarismille on jälkiarvioissa muisteltu vasemmistoradikalismina ja edistyksellisyytenä. Nostalgiassa taistolaisuus muutetaan rauhan, laulun ja solidaarisuuden liikkeeksi.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen iäkkäämmät taistolaisjohtajat vaikenivat, nuorempia poliittisia johtajia vaivaa muistinmenetys - hekin ovat hiljaa. Minä en.
Lauri Hokkanen (s. 1950) halusi nuorena ammattivallankumoukselliseksi. Hän toimi 1970-luvulla taistolaisten puolueorganisaation ja nuorisoliikkeen poliittisessa johdossa. Hänet leimattiin CIA:n agentiksi, kerettiläiseksi ja oman pesän likaajaksi ja erotettiin Helsingin puoluesihteerin tehtävästä. Ensimmäisten eläkevuosien aikana syntyi tämä kirja - suomalaisen stalinismin ja taistolaisuuden ideologispoliittinen jälkiarvio.
