Svetlana Kovalevna on työpaikallaan armotta kiusattu musiikinopettaja, jonka uralla on ollut yksi valopilkku: Serjoza, ujo poika, joka oli salassa häneen syvästi rakastunut.
Sen tiesi vain Sasha, jonka kanssa Serjoza makasi lumessa tuijottaen yötaivasta, heistä kun piti tulla kosmonautteja. Sama Sasha, jolle Serjozan homssuinen äiti aina soitti, kun omasta pojasta oli huolta. Isästähän ei ollut mihinkään, kännispäissään ukko paleltuikin lumihankeen. Kun ammoin tehty dokumentti äkkiä herättää Kremlin ja koko maailman sympatiat siinä esiintynyttä avaruuteen haikailijaa kohtaan, onni näyttää kääntyvän. Mutta missä on Serjoza?
Lipson kirjoittaa kuin venäläinen klassikkokirjailija koskettavimmillaan. Lukija löytää itsensä keskeltä 1980-luvun Murmanskia, sen tuoksuja, värejä ja puhetyyliä, ja riippumatta siitä onko ennen käynyt täällä, voiko tämä nostalgia olla tuttua, hän on kuin kotonaan, häpeää vuokrahuoneen laikukasta seinäpaperia ja polttaa kämmenensä kuumaa teelasia vasten. Ja saa lohdutuksen.
Kotimaassa ja maailmalla palkittu Katri Lipson on suomalaisen nykykirjallisuuden ehdottomasti kiehtovimpia tekijöitä.