KeskellÀ metsÀniittyÀ kasvaa ikivanha puu. Aurinko nousee metsÀn takaa heijastellen sÀkenöiviÀ valojuoviaan oksien vÀlistÀ. Korkea saniaisten ja sammaleen peittÀmÀ kivi heittÀÀ varjoaan sen vieressÀ olevan kirkasvetisen lammen ylle. VihreÀ nurmi tuntuu pehmeÀltÀ ja vielÀ aamukasteiselta paljaita jalkojani vasten kÀvellessÀni hitaasti vanhaa puuta kohti. Niityn pitkÀt heinÀt tarttuvat vaalean mekkoni helmoihin. Pian kevÀÀn ensimmÀiset perhoset aloittavat hypÀhtelevÀn lennÀhtelynsÀ ilmassa. Puun alla hiljaa istuessa ne uskaltautuvat aivan lÀhelle. TÀmÀ on se paikka, joka vetÀÀ puoleensa uudestaan ja uudestaan.. tuttu maisema, sama kuin unessa, maisema jostakin hyvin kaukaa..