Gunnar Huttunen saapuu peräpohjalaiseen kylään kohta sotien jälkeen, panee tuota pikaa kuntoon vanhan päremyllyn ja ryhtyy hoitamaan kasvimaata kerhoneuvojan auttaessa häntä hellin käsin. Esimerkillinen ja kaiken kunnioituksen ansaitseva mies. Niin luulisi. Mutta Gunnar Huttusella on vikansa. Hän ei kestä juorupuheita, ja virkavallan pikkumaisuudet nostavat hänen niskaharjaksensa pystyyn. Sen lisäksi hän tämän tuosta, kun mieli tekee ja luonto vaatii, päästää ilmoille ulvonnan, joka kiirii läpitunkevasti torpasta torppaan. Eihän sellaista voi kukaan kunnon kansalainen sietää. Huttunen viedään paikkaan mihin hänen kaltaisensa hankalat ulvojat yleensä suljetaan.

Mutta Gunnar Huttusta ei taltuteta. Ovelasti hän raivaa tiensä vapauteen, rohkeasti hän käy röyhkeisiin koukkauksiin järjestyneen yhteiskunnan selustaan. Huttusesta kasvaa perisuomalaisen miehen kuva. Myllärin teot jäävät hivelemään lukijan tuntoja, ja vielä pitkään väreilee hänen selkäpiissään Huttusen viimeinen ulvahdus, johon sekoittuu mehuinen paasilinnamainen nauru.