Dialogina etenevä romaani nelihenkisen perheen elämästä vakavan sairauden varjossa. Jatkuvuus on elämän lohduttavin lahja.
Millaista elämä on, kun nuoren perheen nuori isä sairastuu syöpään? Miten sairastunut itse suhtautuu itseensä ja sairauteensa, entä vaimo, entä lapset? Toivoa on, mutta uskaltaako siihen luottaa?
”Kirurgi oli ottanut käteensä kuvan sängyn viereiseltä pöydältä ja katsonut sitä pitkään. Kuvassa oli Minna ja lapset. Minna oli käskenyt ottamaan valokuvan niin, että kaunis merimaisema näkyisi taustalla. Se ei ollut ihan onnistunut, mutta muuten kuva oli minun ottamakseni jopa oikein hyvä. Saara istui siinä jonkin muurin päällä ja Kerttu roikkui Minnan sylissä. Tytöillä oli kesämekot, Saaralla letit päässä. Tuuli oli irrottanut Minnan poninhännästä kimpun hiuksia kasvoille ja se katsoi kameraan hymyillen. Arvelin, että kirurgi oli varmaan miettinyt, että nuo jäävät tätä miestä suremaan. Minna vakuutti, että tuskin kuolet. Olisinpa yhtä varma kuin se.”
Reko Lundán kirjoitti tämän romaanin yhdessä vaimonsa Tiina Lundánin kanssa. Reko Lundán sairastui itse aivosyöpään ja menehtyi siihen vuonna 2006.
Reko Lundán (1969-2006) oli kirjailija ja teatteriohjaaja, joka tunnettiin yhteiskunnallisista aiheistaan. Hän kirjoitti kolme romaania, joista viimeisen yhdessä vaimonsa Tina Lundánin kanssa, kahdeksan näytelmää ja kuunnelmia.
