Talvella 1975 lähetystösihteeri Pertti Torstilan diplomaattiura sai uuden suunnan, kun hän sai siirtomääräyksen Pariisista Budapestiin. Suurlähettiläs Ralph Enckell varoitti rautaesiripun toiselle puolelle lähtevää nuorta alaistaan ”vaipumasta fenno-ugristiseen hömpötykseen”. Kului vuosia, ja Unkari kutsui uudelleen. Euroopan ”ihmeiden vuoden” 1989 jälkeen Torstila nimitettiin suurlähettilääksi sosialismin kahleista vapautuneeseen maahan.

Unkari tempaisi Torstilan mukaansa tavalla, jota hän ei muissa asemamaissaan ollut kokenut. Komennuksillaan hän seurasi, kuinka Unkari ensin varjeli paikkaansa itäblokin ”iloisimpana parakkina” ja kuinka vapaus 15 vuotta myöhemmin palasi kovia kokeneen kansan pariin. Hän näki ystäväpiirinsä takinkäännöt ja miten sen, kovista kommunisteista tuli yhdessä yössä kiihkeitä kapitalisteja. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana unkarilainen politiikan heiluri on liikkunut vasemmalta oikealle, sitten oikealta vasemmalle ja taas takaisin oikealle pysähtyen - ainakin hetkeksi - kiihkeään nationalismiin.

Suomalaisten ja unkarilaisten suhteessa on poikkeuksellisuutta, jota yksin kielisukulaisuus ei voi selittää. Suomelle on tärkeää, että keskellä Eurooppaa on kansa, joka tuntee meidät paremmin kuin muut. Torstila luo tarkan katsauksen maiden suhteiden historiaan. Hän uskoo, että vuosisadan aikana rakentuneen ”kansan diplomatian” syvää tunnesidettä ei kiistely demokratiasta ja oikeusvaltiosta kykene murtamaan.

Komennus Budapestiin ei ole perinteinen diplomaatin muistelmateos. Kirja myös elää tässä hetkessä ja selvittää lukijalle, miksi Unkarin ymmärtäminen juuri nyt on tärkeää. Unkari on sijaintinsa, historiansa ja vaikutusvaltansa takia kokoaan tuntuvasti painavampi tekijä Euroopan unionin tulevaisuutta arvioitaessa. Unkarin nykyjohdon markkinoima konservatiivinen kansallisvaltiomalli olisi levitessään eksistentiaalinen uhka koko EU:lle.