Raisa Lardot oli tuskin viisivuotias joutuessaan jatkosodan jaloissa lähtemään vanhempineen ja sisaruksineen lapsuudenkodistaan, Soutjärven pitäjän Sokšun kylästä. Siitä alkoi pienen vepsäläistytön henkinen evakkotaival, sillä Suomi, tuo unelmien maa, ei aina katsonutkaan suopeasti outoa kieltä haastavia heimolaisiaan.
Harmaahirsien kotitalo vaihtui rottia ilisevään vinttikamariin, karamellin sijasta tökättiin kurkkuun karvas pala: perkeleen saatanan ryssä. Rozasta tehtiin Ruusu, Venerasta Valma, Tamarasta Taimi. Isä vietiin Siperiaan. Entä Raisa? Raisalla oli kaksi toivomusta: olla kiltti tyttö ja tulla hyväksi suomalaiseksi. "Mutta tämmöiset vähäpätöiset vepsäläiset, eivätkö he olleetkin kuin häiritseviä roskalintuja, mitä lienevät ripaskalintuja suoraan idästä..."
Raisa Lardot'n Ripaskalinnut on erilainen sotakirja. Se on katkeran rehellinen tarina lapsuudesta joka katkesi kesken. Yhteisyyden ja rakkauden unelmasta joka särkyi kuin laine Äänisen pintaan.