”Jo aivan tuttavuutemme alussa Sveta kertoi, että hänen nimensä Svetlana tarkoitti ennen valoa, aurinkoa. Minun Svetani, minun Valoni.”
Eräänä yönä Hannu Mäkelän puhelin soi. Anopin lyhyt viesti on pahin mahdollinen: ”Sveta kuoli. Tässä kaikki.”
Valossa Mäkelä kirjoittaa rakkaudesta ja kuolemasta, sielunkumppanin löytämisestä, onnesta, ilosta ja toivosta: elämän hauraudesta ja surun painosta.
Yhteinen aika ja rakkaus ovat yhä läsnä kaikessa, mutta kuitenkin kaikki on jo toisin. Tapahtunutta ei voi ymmärtää ja yhtä vaikea on alkaa elää sen kanssa. Ja silti elettävä on.
