Ei minusta tarvitse välittää: Tuhkimotarinoita naisten päihderiippuvuudesta

Hienoja toipumistarinoita, mutta ennen kaikkea esipuhe/alustus ja loppuluvut ovat suurin piirtein parasta mitä Suomessa on päihderiippuvuuksista kirjoitettu. Erittäin hyvin kuvattu ja tiivistetty mitä päihderiippuvuus on, miten sitä on mahdollista lähestyä, miten siitä on mahdollista toipua, millaista hoitoa Suomessa on saatavilla ja mitkä ovat Suomen suurimmat puutteet ja ongelmat päihderiippuvuuksien hoidossa. Aivan loista kirja kaikille riippuvuuksista kiinnostuneille, ennen kaikkea naisnäkökulmaa kaipaaville, mutta myös erinomaisen tärkeää luettavaa kaikille sote-alan ammattilaisille. Hyvä lukija.

Niin tottakin voisi olla monen kohdalla

Oli pakko laittaa kirja tauolle. En ymmärrä, miten päihderiippuvainen saa valehdella ja saa kaikki mahdolliset tukitoimet, terapiat, kuntoutukset jne ja silti yksi vastoinkäyminen saa retkahtamaan aina uudelleen, vaikka olisi lapsi kuvioissa mukana. Edes lapsesta huolehtiminen ei saa ryhdistäytymään. ymmärrän, ettei se ole helppoa, mutta näissä tarinoissa ei käy mitenkään selville, että äiti tai isä olisi olisi oikeasti taistellut riippuvuutta vastaan lapsen vuoksi. Mietin myös sitä, miten vaikeaa on ei-päihderiippuvaisen saada mitään tukea yhteiskunnalta asunnon, terapian, kotihoidon tuen tai minkään muun asian tiimoilta, kun jostain syystä voimat loppuvat. Olen itse aikoinaan vammautunut onnettomuudessa ja minut kotiutettiin sairaalasta yksin kotiini ilman mitään apuja tai edes apuvälineitä. Sanottiin vain, että omaiset auttavat, mutta ei selvitetty onko omaisia ja niitä ei ollut. Siksi tällaiset päihdetarinat pistävät vihaksi, koska yhteiskunta tarjoaa jos jonkinlaisia apuja ja tukitoimia ja useat vielä kehtaavat valittaa niistä.