Tieliikenne koskettaa meitÀ kaikkia. Turvallisuuden pitÀisi siten kiinnostaa kaikkia. LÀhtökohtaisesti kaikki haluavat elÀÀ, kukaan ei halua kuolla. TiedÀmme kuitenkin, ettÀ liikennettÀ on pidetty vaarallisena, pidetÀÀn vielÀkin, vaikka tiet ovat paljon turvallisempia kuin kymmeniÀ vuosia sitten.
Turvallisuusajattelu on kohtuullisen nuorta. Esimerkiksi vielÀ 1960-luvulla osoittautui mahdottomaksi mÀÀrÀtÀ autoille ja moottoripyörille rajoituksia ajonopeuksille. Rajoituksista luovuttiin 1938. Tiekuolemat jatkoivat kasvuaan autojen mÀÀrÀn kasvaessa. SitÀ pidettiin aivan luonnollisena kehityksenÀ.
Toinen esimerkki turvallisuusajattelun kehittymÀttömyydestÀ. Henkilöautojen etuistuimille mÀÀrÀttiin asennettavaksi turvavyöt, mutta niiden kÀyttö jÀtettiin ihmisen oman harkinnan varaan. Tuntui tÀysin mahdottomalta mÀÀrÀtÀ kÀyttöÀ pakolliseksi. Turvallisuusajattelu alkoi kehittyÀ, vajaan viiden vuoden aikana 1970-luvun lopulla lÀhes kaikissa eurooppalaisissa maissa turvavöiden kÀyttö tuli pakolliseksi.
Motoristien ja mopoilijoiden kypÀrÀn kÀyttö oli vielÀ 1950-luvulla lÀhes olematonta, eikÀ kovin yleistÀ 1960-luvullakaan. 1970-luvulla kypÀrÀn kÀyttö tuli pakolliseksi motoristeille ja 1980-luvulla mopilijoille. TÀysin mahdottomana pidettiin vielÀ 1990-luvun alussa pyörÀilijöiden kypÀrÀn kÀyttöÀ, saati sitÀ koskevia mÀÀrÀyksiÀ.
Kevyelle liikenteelle on vajaan viidenkymmenen vuoden aikana rakennettu satoja kilometrejÀ omia vÀyliÀ. Kuka olisi uskonut 1970-luvulla, ettÀ nÀin tulee tapahtumaan.
EdellÀ mainitut toimet ovat olleet iso satsaus turvallisuuteen. Suomen taloudellinen menestys on sen mahdollistanut. Olemme kaiken tÀmÀn yhdessÀ mahdollistaneet.
Turvallisuus on yhteinen asia.