Voiko maailmanloppu olla onnellinen? Jos sellainen tulee, jonkun on jÀÀtÀvÀ jÀljelle arvioimaan sen onnellisuutta. TÀssÀ tulevaisuutta kÀsittelevÀssÀ tarinassa ollaan vuodessa 2079. Kuten nykyisinkin, kaikilla ei ole töitÀ ja ajellaan sekÀ sÀhkö-, ettÀ polttomoottoriautoilla. Suurvallat nokittelevat ja taivaankansi on tÀynnÀ satelliitteja. Askarruttaa, miksi lentokoneiden jÀlkeen jÀÀvÀt vanat ovat isompia kuin ennen.
PÀÀhenkilönÀ on mies, joka kertoo kokemuksistaan kirjoittamalla niitÀ muistiin. NÀitÀ muistiinpanoja me saamma lukea. MinÀhenkilö en ole minÀ, sillÀ en aio elÀÀ niin vanhaksi. Tosin sanotaan, ettÀ kirjoittaja laittaa tekstiinsÀ aina osan itsestÀÀn, jopa sielustaan.
TÀmÀnkertaisesta maailmanlopusta jÀÀ jÀljelle muutamia ihmisiÀ, joiden toilailuja seuraamme.
Kun yhteiskunnan ja ympÀristön palvelut ja tukitoimet loppuvat, asukkaat ovat omillaan. Joudutaanko palaamaan aivan kivikauden menetelmiin, vai onko joitakin oikoteitÀ onnellisuuteen?
Joka tapauksessa kirjassa on paljon maaseutuelÀmÀn kuvausta ja ongelmia, joskin onellisuuttakin löytyy yllÀttÀviltÀ tahoilta.
EipÀ ole jÀljelle jÀÀneiden ihmisten pÀÀkoppakaan aivana kunnossa, kaikkein vÀhiten fiktiivisen pÀÀhenkilön oma pÀÀ.
Paavo Harola