Voiko maailmanloppu olla onnellinen? Jos sellainen tulee, jonkun on jäätävä jäljelle arvioimaan sen onnellisuutta. Tässä tulevaisuutta käsittelevässä tarinassa ollaan vuodessa 2079. Kuten nykyisinkin, kaikilla ei ole töitä ja ajellaan sekä sähkö-, että polttomoottoriautoilla. Suurvallat nokittelevat ja taivaankansi on täynnä satelliitteja. Askarruttaa, miksi lentokoneiden jälkeen jäävät vanat ovat isompia kuin ennen.
Päähenkilönä on mies, joka kertoo kokemuksistaan kirjoittamalla niitä muistiin. Näitä muistiinpanoja me saamma lukea. Minähenkilö en ole minä, sillä en aio elää niin vanhaksi. Tosin sanotaan, että kirjoittaja laittaa tekstiinsä aina osan itsestään, jopa sielustaan.
Tämänkertaisesta maailmanlopusta jää jäljelle muutamia ihmisiä, joiden toilailuja seuraamme.
Kun yhteiskunnan ja ympäristön palvelut ja tukitoimet loppuvat, asukkaat ovat omillaan. Joudutaanko palaamaan aivan kivikauden menetelmiin, vai onko joitakin oikoteitä onnellisuuteen?
Joka tapauksessa kirjassa on paljon maaseutuelämän kuvausta ja ongelmia, joskin onellisuuttakin löytyy yllättäviltä tahoilta.
Eipä ole jäljelle jääneiden ihmisten pääkoppakaan aivana kunnossa, kaikkein vähiten fiktiivisen päähenkilön oma pää.
Paavo Harola
