"Työpäivän jälkeen Andrei koppasi minut aina syliin ja heitti ilmaan, sipaisi hiuksia. Muistan vieläkin, miltä Andrein tukka tuntui sormissa. Minä luulin, että kuolen kun hänet vietiin." Ritta, s. 1938
Jatkosodan aikana kotirintaman arki jatkui ilman isäntiä, aviomiehiä ja isiä, ja työvoimapulaa helpotettiin lähettämällä maalaistaloihin neuvostosotavankeja. Tuhansilla suomalaisilla on muistoja heistä: taloon tuli vankileirillä luurangoksi laihtunut mies, vakaumuksellinen kommunisti tai tuttu Aleksei, joka hoiti hevoset hyvään kuntoon, istui samassa ruokapöydässä ja hyräili lapsille surumielisiä slaavilaisia lauluja.
Kunnes rauha heidät erotti antaa äänen niille suomalaisille, joille jatkosodan vuodet tuovat mieleen myös lämpimiä muistoja venäläisistä. Sotavanki haettiin kotiin, häneen tutustuttiin ja opittiin luottamaan. Hänestä saattoi tulla rakastettu, ystävä tai isänkorvike. Kun rauhanneuvotteluissa sovittiin sotavankien luovuttamisesta, monessa perheessä yritettiin anoa, että tuttu vanki saisi jäädä Suomeen. Kun luovutusjuna ylitti rajan, yhteys suomalaisiin katkesi ja vanki katosi punaisen hämärän maahan.
