Minun luontoni

Hyvää jatkoa Kotakirven edelliselle kirjalle. Henkilökohtainen ote. Kirjoittaja itse lukijana toimii loistavasti.

Mielenkiintoinen kirja, hyvin kerrottu.

Kuvaukset vuodenajoista olivat varsin mukavia, hieman tyttömäisiä toki. Hyvää oli myös, kun kerrottiin ilmastomuutoksesta ja luontokadosta konkreettisin esimerkein. Mutta rivien välistä paistoi selvä syytös metsänomistajien, maanviljelijöiden ja metsästäjien suuntaan. Luulisi, että nykyään jo kaikki valveutuneet kansalaiset ymmärtäisivät metsien olevan huono hiiliVARASTO. Hiilinieluna ne taas ovat toimineet Suomessa hyvin viimeiset 50 v ja edelleen. Sitä ei vain tässä kirjassa mainittu eikä sitäkään, että jokaisen perheen olisi hyvä rakennuttaa itselleen hirsitalo ja pitää siitä oikein hyvää huolta. Tai jokainenhan voi ostaa metsää, ja puiden ikääntyessä kun kasvu hiipuu, niin korjauttaa puumassan pois ja upottaa sen suohon tai järveen sekä istuttaa uudet taimet jalostetuista siemenmateriaalista. Kerttu on selkeästi kuunnellut yhden torven toitottaman sanoman ja toistaa sitä edelleen yhtään pureksimatta sitä tai keskustelematta toisin ajattelevien kanssa. Siksi tämä kirja ei ollut kovin hedelmällinen eikä vähennä osapuolten bunkkeroitumista. Lihansyönnistä/vegaaniudesta tarinoitiin mielestäni taidokkaan neutraalisti. On aina hienoa, kun kirjoittaja itse lukee kirjansa. Kertulla tuntuu olevan perisuomalainen tapa, että intonaatio laskee lauseen loppua kohti. Välillä piti kuunnella tarkkaan, että sai viimeisestä sanasta selvää. Vika ei ole suuri eikä harvinainen, mutta kun hän on muutenkin puhetyöläinen, niin tuohon soisin kiinnittävän huomiota.