Kun vanha äiti kuolee, saattaa olla näppärintä kääriä hänet mattoon ja rullata piiloon odottelemaan, että perintövero laskee. Se voi jopa olla äidin oma tahto. Jos työ ei suju, kannattaa palkata tehokas assistentti paikkaamaan omat virheet. Tai jos ystävätär on ylipainoinen, asiaan kannattaa tarttua tarmokkaasti, vaikka ystävä neuvoja kovasti vastustelisikin. Nykyään lihava kun on terveysriski koko yhteiskunnalle. Entä mitä kannattaa tehdä ruumiille, joka löytyy omalta työpaikalta sen lisäksi, että soittaa vihjepalkkion toivossa iltapäivälehteen? Onko olemassa minkäänlaisia ruumiin löytäjän käytösohjeita?Muun muassa tällaisten ongelmien parissa puuhastelevat Normaalia elämää -novellikokoelman henkilöt. Verronen on tarttunut jälleen kerran aiheisiin, jotka alkavat vaikuttaa yhteiskunnassamme huolestuttavan normaaleilta; ihmisten moraalitajun sattumanvaraisuuteen, kilpailuvietin ylikorostuneisuuteen tai edes pienimuotoisen solidaarisuuden olemattomuuteen. Kertomusten piikki osuu selvästi yksilökeskeisyyttä korostavan elämäntapamme lieveilmiöihin, mutta silti niistä voi löytää pieniä toivon pilkahduksia. Jossakin saattaa lymyillä vielä ihminen, joka antaa kodittomalle purkkihernekeittoa jai ohikulkija, joka osaa soittaa hätänumeroon.
