Omakuvaksi mielletÀÀn yleisimmin kuvataiteilijan itsestÀÀn maalaama tai piirtÀmÀ muotokuva. Mutta millainen on tutkijan kirjallinen omakuva? Sellaista laatiessaan tutkija turvautuu tekemiinsÀ tutkimuksiin, suhdeverkostoihinsa tiedeyhteisössÀ, tallennettuihin dokumentteihin ja muistiaineistoon elÀmÀn laajemmassa perspektiivissÀ.
Lea Pulkkisen ura tieteentekijÀnÀ on Suomessa vailla vertaa. HÀn on alallaan psykologiassa noussut maailman huipulle ihmisen kehitystÀ lapsesta keski-ikÀÀn seuranneen tutkimuksensa ansiosta. HÀn on saanut Suomen Tiedepalkinnon ja monia muita tunnustuksia murrettuaan sitÀ ennen lasikaton professorinimityksessÀ.
Tutkijan omakuvaa Pulkkinen hahmottelee totunnaisen elÀmÀnkaariajattelun sijaan jÀnteenÀ, joka koostuu lukuisista toisiinsa limittyvistÀ sÀikeistÀ. ElÀmÀ kun ei ole mikÀÀn yksittÀinen kaari, vaan sen aineksia ovat saavutukset ja valintojen seuraukset, ilot, surut ja rakkaudet.