Metallinen, nyt jo reunoiltaan ruostunut salpa ja tummennut lukko telkesivät tien tunneliin. Aivan kuten silloin joskus, ihmisikä sitten.
"Tuostahan melkein mahtuu jo", Leo sanoi sydän pamppaillen, ja repi lautaa kaikin voimin. Pölyä ryöppysi kasvoille ja lahon puun säleet raapivat kämmentä, mutta Leo ei luovuttanut. Lauta paukahti ja irtosi. Ella katsoi isäänsä silmät pyöreinä. "Tuonneko me mennään", hän kuiskasi. "Sinne." Leon ja hänen pienen tyttärensä kesäinen retki katkeaa samaan hylättyyn tunneliin, jonka pimeyteen myös Leon lapsuus vuosikymmeniä sitten päättyi.
